La leggenda del villaggio silenzioso 🌌🌸🦋 Kertomus – Hiljaisen kylän legenda

 La leggenda del villaggio silenzioso

🌌🌸🦋

Kertomus – Hiljaisen kylän legenda

🌠

Il Villaggio Silenzioso

La neve scendeva lenta, posandosi come un manto di sogno sul villaggio addormentato. Le casette di legno, illuminate da bagliori caldi, sembravano custodire storie antiche. Ogni finestra era una fiammella di vita, un cuore vigile che resisteva al gelo. Eppure, dietro quel paesaggio immobile, un richiamo sottile invitava a partire: oltre i monti e il lago, c’era un sentiero invisibile che attendeva di essere percorso.

La Via delle Ombre e delle Luci

Il cammino portò a una strada acciottolata, dove la neve lasciò spazio alla pioggerellina serale. Le pietre brillavano sotto i lampioni dorati, e il rumore lieve della pioggia accompagnava il silenzio del viandante. Le case antiche osservavano, con le loro finestre illuminate come occhi vigili nella notte. Ogni passo riecheggiava tra le mura, come se la strada stessa volesse raccontare segreti dimenticati.

Era una via che non conduceva soltanto a un luogo, ma a un tempo sospeso, dove sogni e ricordi si intrecciavano al presente.

🌲

Hiljainen kylä

Lumi laskeutui hitaasti, kuin uninen vaippa uinuvaan kylään. Puiset mökit, lämpimän hohteen valaisemat, näyttivät varjelevan ikivanhoja tarinoita. Jokainen ikkuna oli kuin pieni liekki, valpas sydän, joka vastusti pakkasta. Ja silti, tuon liikkumattoman maiseman takana, hienovarainen kutsu houkutteli lähtemään: vuorten ja järven tuolla puolen odotti näkymätön polku, jota ei ollut vielä kuljettu.

Varjojen ja valojen tie

Polku johti mukulakivikadulle, jossa lumi antoi tilaa iltaiseen tihkusateeseen. Kivet kimaltelivat kultaisissa katulampuissa, ja sateen hiljainen ääni seurasi kulkijan mukana. Vanhat talot katselivat, ikkunoissaan valot kuin valppaat silmät yön keskellä. Jokainen askel kaikui seinien välissä, aivan kuin katu itse olisi tahtonut kertoa unohdettuja salaisuuksia.

Se oli tie, joka ei vienyt vain paikkaan, vaan aikaan, joka leijui paikoillaan – missä unet ja muistot kietoutuivat yhteen nykyhetken kanssa.

La leggenda del villaggio silenzioso

Tra le montagne del Nord, dove la neve avvolge tutto come un mantello eterno, si trova un piccolo villaggio di case rosse. Di giorno sembra un luogo comune, fatto di fumo che sale dai camini e del suono del fiume che scorre lento. Ma di notte, quando la luna piena illumina i tetti innevati, l’aria cambia.

Gli anziani raccontano che, oltre le luci calde delle finestre, esista un confine invisibile. Alcune strade del villaggio — soprattutto quelle che si perdono tra le viuzze acciottolate — non conducono sempre dove dovrebbero. Chi le percorre nelle notti di neve o pioggia, può ritrovarsi altrove: in un’epoca lontana, in un sogno che non appartiene al proprio, o in un luogo che non esiste se non nei racconti.

Molti dicono che siano le anime dei viaggiatori perduti tra le montagne a guidare chi passa da lì, accendendo una luce dietro una finestra, lasciando un riflesso nelle pozzanghere, o il suono di passi che non appartengono a nessuno.

Una giovane forestiera, giunta una sera di pioggia, raccontò di aver visto una figura in fondo alla strada acciottolata: non correva, non camminava davvero, sembrava attenderla. Seguì quella presenza, e giurò di aver varcato una porta invisibile, ritrovandosi in un paesaggio identico, ma più antico, più silenzioso. Disse che gli alberi erano più alti, e le case sembravano osservare.

Da quella notte, nessuno seppe più se la forestiera fosse davvero tornata nel suo mondo, o se fosse rimasta per sempre in quell’altra dimensione che il villaggio custodisce.

🌜

Kertomus – Hiljaisen kylän legenda

Vuorten keskellä, siellä missä lumi peittää kaiken kuin ikuinen vaippa, on pieni kylä punaisine taloineen. Päivisin se näyttää tavalliselta paikalta – savua nousee piipuista ja joki virtaa rauhallisesti. Mutta öisin, kun täysikuu valaisee lumiset katot, ilma muuttuu.

Vanhukset kertovat, että lämpimien ikkunoiden valojen takana on näkymätön raja. Jotkut kylän kaduista – varsinkin mukulakivikujat – eivät aina johda sinne, minne pitäisi. Jos niitä kulkee lumisina tai sateisina öinä, voi päätyä muualle: kaukaiseen aikaan, uniin, jotka eivät ole omia, tai paikkaan, joka on olemassa vain tarinoissa.

Monet sanovat, että vuorilla eksyneiden matkalaisten sielut johdattavat kulkijaa – sytyttävät valon ikkunaan, jättävät heijastuksen lätäkköön tai askeleiden äänen, joka ei kuulu kenellekään.

Eräs nuori muukalainen, joka saapui sateisena iltana, kertoi nähneensä hahmon mukulakivikadun päässä. Se ei juossut, ei edes kävellyt kunnolla – se näytti odottavan. Hän seurasi sitä, ja vannoi astuneensa näkymättömän portin läpi, päätyen maisemaan, joka oli samanlainen mutta vanhempi, hiljaisempi. Hän sanoi, että puut olivat korkeampia ja talot katselivat häntä.

Siitä yöstä lähtien kukaan ei tiennyt varmasti, palasiko muukalainen omaan maailmaansa vai jäikö hän ikuisesti siihen toiseen todellisuuteen, jota kylä vartioi.

🪶

Forse queste leggende nascono dal bisogno di dare voce ai silenzi delle montagne. O forse c’è davvero, tra i vicoli bagnati dalla pioggia e le notti di neve, un confine sottile tra il mondo che conosciamo e quello che possiamo solo sognare.. 

📖

Ehkä nämä legendat syntyvät tarpeesta antaa ääni vuorten hiljaisuudelle. Tai ehkä todella on olemassa, sateisten kujien ja lumisten öiden keskellä, ohut raja maailman välillä, jonka tunnemme – ja sen, jonka voimme vain uneksia...

https://youtu.be/k34xHJl7R-A?feature=shared

🌔🦋🌸🌷☘️